Tuleeko minusta isona valokuvaaja?

Edellisessä postauksessa lupasin, että kirjoittelen jotakin ajatuksiani mentoroinnista ja mitä tavoitteita minulla siihen on. Pitänee pohjustaa tätä hommaa hieman kauempaa.. Tai ainakin itsellä on sellainen tunne, että on hetkeksi katsottavat taaksepäin, jotta voin katsoa eteenpäin.

Sain ensimmäisen järjestelmäkamerani (muistaakseni Canon 450D sikäli mikäli sillä on merkitystä) vuonna 2007. Halusin järkkärin jotta voin kuvata koiriani. Ja niitähän sitten kuvattiin. 😀 Tässä tuotoksia vuodelta 2007. Kuvissa ensimmäinen oma koira Tuupo ❤ Kuvat pyöri ekan vuoden tällä tasolla.

Vuonna 2008 ei päästy yhtään pidemmälle hommassa. Edelleen aina automaatti käytössä ja kiinnostus opetella kameraa ja sen ominaisuuksia oli olematon.

 

Huoh. Nyt kun katsoo taaksepäin niin jos jo noina vuosina olisi kiinnostunut siitä, että mitä ja miten ja miksi niin saattaisin vaikka olla valokuvaaja 😀

Vuonna 2009 sain esikoistyttäreni ja jossakin kohtaa uuden rungon kun vanha hajosi ja sitten mieheni hommasi minulle 50mm 1.8 -objektiivin jonka jälkeen taisin kiinnostua siitä mikä merkitys aukolla on valokuvissa. Tässä kohtaa suljinajat ja iso-arvot oli vielä hepreaa. 😀

Silti sanoisin, että vaikka tuo tekninen puoli ei ole ollut koskaan se vahvin osaamisalueeni niin jo näissä tyttäreni kuvissa alkoi näkyä se oma vahvuuteni, eli sommittelu ja ”fiilis”. Olen muuten todella monta kertaa deletoinut tästä kappaleesta tuon kohdan ”näkyä se oma vahvuuteni, eli sommittelu ja ”fiilis””. Tuntuu, etten voi sanoa niin. Miksi voisin. Mitä minä edes tiedän sommittelusta. 😀 Että tähänkin Lauri, tähänkin tarvitsen sinua. 😀

Täältä on siis lähdetty. Kaukaa. Ja menty todella hitaasti eteenpäin. Pitkään en edes jotenkin ajattelut, että tarvitsisi tai haluaisin kuvata yhtään mitään muuta, kun omia lapsia ja koiria. Sitten taisi tulla joku onneton ensimmäinen ihminen joka kysyi, että voisinko ottaa kuvia hänen koiristaan tai lapsistaan ja ajatus alkoi itää. Tykkäsin niistä hetkien tallentamisesta.

Nämä kuvat on vuodelta 2013. Kuvankäsittelyn virkaa hoiti silloin PicMonkey -ilmaisohjelma. 😀 Ja nyt kun katson näitä.. Noh, monta asiaa tekisin toisin, mutta edelleen olen ylpeä siitä mitä fiiliksiä ja hetkiä olen onnistunut tallentamaan.

Olen siis ollut varsin hitaasti syttyvää sorttia. Ja hirveän vastahakoinen oppimaan teknisiä asioita. Muistan kun sain ensimmäisiä ahaa- elämyksiä siitä mitä voin kuvaan vaikuttaa muuttamalla aukon kokoa, suljinaikaa jne.

2014 kuvasin paljon. Kuvasin monta kertaa siskoani ja hänen miestään, kuvasin lapsiani, kuvasin koiriani ja pakotin kameran eteen ystäväni. Mutta junnasin myös paikallaan. Edelleen kuvasin jpgenä ja ”käsittelin” kuvani ilmaisohjelmalla joka siis tarkoitti jonkin filtterin vetämistä kuvan päälle, vähän rajaamista ja siinä se. Sanat kuten valkotasapaino, raw jne. olivat edelleen hepreaa ja en edes jotenkin kiinnostunut niistä. Halusin vaan kuvata.

Vuonna 2015 tapahtui jokin käännekohta. Liityin facebookissa valokuvausryhmiin. Aloin lukea enemmän, aloin kiinnostua siitä miten valokuvia tehdään. Hankin lightroomin, kokeilin, kysyin apuja ja edes hieman yritin oppia. 😉

Hui! Tiedättekö, että on aika pelottavaa tuoda nähtäville niitä aiempia kuvia. Oikeastaan todella pelottavaa.

2016 keväällä tapasin Kristerin ja se on ollut käännöskohta minun kuvaukselle. Tähän asti junnattiin paikallaan ja kovaa. Kristerin tapaamisen myötä uskalsin lähteä mukaan valokuvausmiitteihin, joissa tapasin lisää hyviä tyyppejä, uskalsin kysyä lisää tyhmiä kysymyksiä ja aloin ymmärtämään, että oppiakseni tämän homman on minun nähtävä itse enemmän vaivaa. Toisena isona asiana oli uusi runko ja pari uutta lasia. Ja ei sen takia, että kalusto tekisi kuvaajan vaan siksi, että ne antoivat minulle motivaatiota opetella enemmän.

Nyt tässä kohtaa mihin tarvitsen mentoria on oman tyylin vahvistaminen – ihmisen joka sanoo, että se on ok – tuo tapa millä teet ja antaa niitä vinkkejä siihen miten tehdä vielä enemmän ja vielä paremmin. Haluan myös, että joku potkii minua persiille kun laiskuus meinaa iskeä. Haasteena on edelleen tuo tekninen puoli. Olen aina sanonut, että valokuvaus olisi ihanaa jos se sisältäisi vähän vähemmän kaikkea teknistä ja vähän vähemmän koneella istumista 😀 Olen laiska photarinopettelija ja olen onneton lisävalonkäyttäjä. 😀 Molempia on yritetty ottaa haltuun, mutta edelleen tarvitsen sen luottoihmisen jolta voin kysyä ne tyhmät kysymykset ja tarvitsen sen ihmisen joka kertoo, kun mennään metsään ja pahasti. Suurimpana haasteena koen kuitenkin sen oman tyylin löytämisen ja sen takana seisomisen ylpeänä. Tämän tein. Tästä minä pidän.

Ja nyt minä yritän sitä. Tässä muutama lempparikuvani. Olen ylpeä näistä jokaisesta.

Lupaan, että kun kuuden kuukauden mentorointijaksoni Laurin kanssa on ohi niin tuossa lempparikuvien joukossa on ainakin yksi kuva lisää 🙂 Ja, että kun mentorointi on ohi, niin lauseistani puuttuu jossittelu, enkä pyydä anteeksi tapaani tehdä. Siinä sinulle Lauri hommaa! Ei paineita 😉

Tuohon otsikon kysymykseen en osaa vastata. Enkä usko, että siihen on vastausta vielä kuuden kuukauden jälkeenkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s